>> Mustikkasuut.com - Vieraskirja   --   etusivu <<

Uni
novelli, 12.01.2007

      Naamiaiset. Kaikki ovat peittäneet kasvonsa ja haudanneet itsensä voidakseen olla jotain muuta. Siihen liittyy myös petos. Uhka, vaaniva pimeys. Jotain, jonka oloa ei näe, kuule eikä haista. Se on tunne, joka liikuttaa raskasta, esirippuna roikkuvaa ilmaa ja jonka kylmä kosketus viiltää kuin syyttävät sanat käsivarsia ja peitettyjä kasvoja. Se haparoi ja harhailee ympärillämme. Seisomme kuin unessa, jossa ei pysty liikkumaan. Vaikea hengittää.
      Edessäni on pitkä hahmo. Hän kääntää päänsä hitaasti minuun päin. Näen hänen silmänsä tumman naamion takaa. Ne kertovat hänestä. Ne kertovat hämmentyneestä ja huolestuneesta lapsesta. Ne katsovat minua pelokkaina ja arvioiden. Väläytän silmiäni. Älä pelkää.
      Hahmon edessä on pienempi lapsi. Näen hänen kultaiset, kiharat hiuksensa, jotka rönsyilevät naamion takaa. Pidempi on laskenut kätensä hänen olkapäilleen ja peittää häntä taakseen. Kuin suojellen. Silti lapsi kurkistelee uteliaana naamionsa takaa. Kun katson hänen silmiään, pidempi peittää ne silkkihansikkailla peitetyillä käsillään.

      On puutarhajuhlat. Ne ovat pihallani. Ne ovat oikeastaan aika surulliset, koska kaikki ovat peloissaan. Kaikki odottavat. Pitkä poika paistaa makkaraa. Hänen siskonsa on hänen vieressään. Minä istun terassin reunalla. Vanhempi, lihavampi tyttö seisoo nurmikolla ja kuiskailee jotain pisamanaamaiselle tytölle.
      Pojan kännykkä soi. Hän katsoo numeroa hetken. Tuntematon. Hän katsoo siskoaan ja kietoo toisen käsivartensa tämän ympäri. Sitten hän vastaa.       “Kuka siellä?”
      “Minä näen teidät.”
      Poika on hetken hiljaa. Sitten hän vilkaisee ympärilleen. Me muut katsomme häntä.
      “Mitä sinä haluat? Meillä ei ole mitään sinulle!”
      “Kyllä sinä tiedät. Hän on seurassanne.”
      “Jätä meidät rauhaan! Meillä ei ole mitään sinulle!”
      “Näen hänet, vaikka yritätkin piilottaa hänet käsiesi taakse. Näen hänen kultaiset hiuksensa.”
      Poika heittää puhelimen pois. Jokin liikkuu silmäkulmassani. Käännän pääni, ja tumma hahmo nousee aidan takaa pihalle. Kiljuntaa. Huutoa. Juoksua. Lihava tyttö vetää minut sivuun.
      Poika seisoo nurmikolla. Hän on levittänyt kätensä hahmon eteen. Pieni tyttö itkee. Poika lyö tummaa hahmoa. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja kovempaa. Hahmo ei liiku. Se ei edes horjahda. Se odottaa. Poika itkee. Minäkin itken. Ja niin hän lyö uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Hänen silkkihansikkaansa ovat punaiset.
      Tumma hahmo ojentaa käsivartensa ja työntää pojan syrjään. Minä olen hänen takanaan. Lihava tyttö huutaa minua. Pieni tyttö itkee. Minä en kuule mitään. Tumma hahmo huomaa minut ja kääntyy. Minä heitän häntä kirveellä. Se menee ohi.

      Pihalla on vaaleita hahmoja. Kuljen heidän muodostamaansa kujaa pitkin kädet ristittyinä kuin rukoukseen. “Nopeammin, kulje nopeammin”, he kuiskivat.

      Aika on pysähtynyt. Vaikka kuljen kävelytietä pitkin, kello ei liiku. Mutta sitten aika onkin jo paljon. Ja silloin olen jo muualla.
      Poika seisoo aidan vierellä. Hänellä on kädessään muistilehtiö. Hän katsoo minua.
      “Tulethan illalla?” hän kysyy.
      “Tulen.”
      “Olen tehnyt sinulle naamion.”
      “Minä tiedän.”

      Kukaan ei tunnista minua. Enkä minä ketään. En pysty liikkumaan. Jokin harhailee ympärilläni. Käsivarteni ovat verillä. Tumma hahmo vetää esiripun eteeni. Riisun naamioni.