>> Mustikkasuut.com - Vieraskirja   --   etusivu <<

Tuuli
novelli, 30.06.2005

      Joskus tuntuu siltä, että tuuli, joka silloin puhalsi mereltä suolan tuoksuisena, olisi tuonut minulle palan tulevaisuutta. Muistan vieläkin, kuinka se suhisi korvissani aaltojen lyödessä kivikkoiseen rantaan. Nyt, kun taas seison samalla paikalla, saman meren rannalla, muistan ne hetket entistäkin paremmin. Nyt se sama suolan tuoksuinen tuuli tuntuu kertovan minulle menneisyydestä. Kertovan, miten tulevaisuus jäi historiaan.

      Aurinko kultaa veden loisteellaan. Tuuli on rauhoittunut, ja aallot lipuvat rauhallisesti pitkin rantakiviä. Irrotan veneen köyden kivestä, johon sen vuosia sitten sidoin. Työnnän sen lempeästi pois kivien suojasta, kohti aavaa merta. Luon katseeni vielä viimeisen kerran veneessä makaavaan hahmoon. Sinun silmäsi ovat kiinni, kuin olisit hyvin syvässä unessa. Sinun huolenryppysi ovat poissa, kasvosi kertovat sinun saaneen viimein rauhan.
      Kosketan otsaasi vielä kerran huulillani, ennen kuin päästän irti veneestä. Aallot kiikuttavat sinua pois, pois, pois. Käännän selkäni merelle. Olet vihdoin päässyt irti.

      Jos tuuli olisi jokin väri, olen varma, että se olisi sininen. Se on niin kylmä, niin jäätävä, ainakin näin syksyn tullen. Olen kuitenkin varma, että se olisi sittenkin musta tai punainen, niin kovakouraisesti se kohtelee muita syysmyrskyjen ajan tultua. Ehkä se sittenkin olisi valkoinen, niin hellävaroin se nostaa pienimmänkin linnun ilmaan. Tai sitten se olisi vihreä, kantaessaan kevään aikana mukanaan niin lukemattomien kasvien siemeniä.

      Voin vieläkin muistaa, kuinka istuimme näillä kivillä, horisonttiin katsellen. Meri oli niin villi ja kesytön edessämme, se velloi kuin valtava peto. Mutta se oli silti lempeä, sehän antoi kodin niin monimuotoiselle elämälle. Lempeä peto.
      Siinä vieressäsi istuessani tunsin lämpösi, joka karisti kylmän tuulen ympäriltäni. Kun katsoit minua sillä ihanalla tavallasi, näin aina, että olit meren poika. Tunsin suolaisen tuulen sinussa, tunsin silmissäsi aaltojen iskut kivikkoista rantaa vasten. Kun kiedoit kätesi ympärilleni, tunsin meren silittävän poskiani rauhallisilla aalloillaan.

      Pilvet peittävät taivasta ympärilläni. Ne ovat tummia ja pelottavia jylhine muotoineen. Ne ovat samantapaisia kuin meri, nekin kantavat mukanaan vettä iskien sen lopulta kallioita vasten. Nekin antavat elämän kastellessaan vihreän palatsin janoiset juuret, täyttäen kuivuneet kaivot, laskien kostean kosketuksensa maailman ylle. Silti nyt, kun sade pääsee valloilleen ja painaa minua voimallaan, en tunne se haluavan mitään hyvää. Sen voima on pelottava, niin kuin merenkin. Ne molemmat lyövät heikot valtavalla voimalla vasten kovaa ja kylmää rantakalliota.

      Kun olin seurassasi, olin varma, että meri lauloi meille. Nyt myöhemmin ymmärrän, että se olitkin sinä. Lauloit minulle tuulen säestäessä, meren aaltojen iskiessä tahtia kivikkoiseen rantaan. Laulusi kuullessaan puhkesivat lokitkin huutoon, mutta ne eivät kirkuneet samalla lailla, kuin muulloin. Niiden äänet punoutuivat yhteen omasi kanssa, kutsuen mukaan yhä uusia ja uusia ääniä. Sinä annoit minulle mahdollisuuden kuulla elämän kuoroa, mutta minä olin niin rakastunut, etten ymmärtänyt sitä.

      Mereltä puhaltaa uusi tuuli. Se repäisee pilvet palasiksi paljastaen sinisen taivaan. Nostan sateen ruhjoman käteni tunnustelemaan tuulen kuljettamaa ilmaa. Silloin kuulen laulun. Se on hiljainen, mutta kaunis. Nousen ylös kalliolta ja laskeudun veteen. Suolaiset laineet sivelevät jalkojani, mutta nyt hellästi. Ohitseni pyyhkäisee aalto, kantaen mukanaan tyhjää venettä. Sen nähdessäni tiedän, että olet päässyt takaisin kotiisi, ja annan aallon pyyhkäistä minut mukaansa.