>> Mustikkasuut.com - Vieraskirja   --   etusivu <<

Luola
novelli, 2007 tai 2006

      Koira juoksi jossain edessäpäin. “Odota,” Jenni huusi hengästyneenä, “odota…”
      Kun Jenni oli pieni, toi isä eräänä päivänä kotiin Koiran. Isä oli löytänyt sen metsästä harhailemasta, eksyksissä perheestään ja laumastaan. Hän halusi antaa sen tyttärelleen, joka hänkin oli usein niin kovin eksyksissä, harhaili synkissä maailmoissaan. Hän halusi palauttaa tyttärensä silmiin sen elämän, mikä niissä aikaisemmin oli ollut, ennen kuin aurinko oli saanut punaisen hohteen, silloin, kuin asiat olivat vielä hyvin.
      Jenni tiesi, että Koira oli erityinen. Se oli kuin Jumalan lahja. Se oli pelastanut hänet pimeydestä. Mutta miksi se oli viime aikoina alkanut karkailla?

      Jenni ajatteli aina, että oli itse muuttunut pahaksi. Olihan totta, että hän oli viime aikoina alkanut käyttäytyä eri tavoin. Hän tunsi aivan uusia tunteita sisällään, hän oli hämmentynyt. Hänessä virtasi joskus niin vahva viha, inho, että hän itsekin pelkäsi itseään. Aivan kuin hän olisi ollut muuttumassa hirviöksi. Aivan kuin…
      Silloin Koira oli alkanut karkailla. Joskus Jenni näki sen ikkunastaan, se tuijotti taivaalle ja värisytteli kuonokarvojaan. Silloin tällöin Koira loi kaihoisan katseen kotiinsa, aivan kuin se olisi ikävöinyt vanhaa elämää. Ei, Jenni ajatteli, ei koirat tunne sellaista.

      “Ole kiltti…” Jennin jalkoihin sattui. Juokseminen oli raskasta. Maasta työntyi kovia, kylmiä juuria, jotka kasvoivat vielä kovemmista ja kylmemmistä puista. Tasaista jalansijaa oli vaikea löytää. “Odota…”

      Pian Jenni sai Koiran kiinni. Se istui ja odotti häntä. Sen takana kohosi vuori.
      “Miksi sinä toit minut tänne?”
      Koira ei vastannut, vaan asteli kohti luolan suuta. Kuin se olisi ollut pelkkä henki, se katosi pimeyteen. Jenni juoksi sen perään.
      Luola oli hyvin pimeä, mutta jostain siivilöityi ohuita valonsäteitä, joiden avulla oli mahdollista hahmottaa ympäristöä. “Pelkkää kylmää kiveä,” Jenni totesi hiljaa. “Yhtä kylmää kuin sinun sydämesi,” Koira vastasi.
      He jatkoivat kävelemistä mitään puhumatta. Käytävä leveni vähitellen, kunnes se laajeni leveäksi tasanteeksi. Jenni näki neljä uutta käytävää lähtevän leveän tasanteen joka kulmasta. “Minne nyt?” hän kysyi hiljaa Koiralta.
      “Päätä sinä.”
      “Sinähän se tänne halusit, minä seurasin sinua.”
      “Minä toin sinut tänne, koska et olisi koskaan yksin pystynyt siihen. Valitse siis käytävä.”
      Jenni tuhahti Koiralle, mutta se ei ollut huomaavinaankaan. Mikä käytävä? Kun Jenni tarkasteli niitä lähempää, hän huomasi kaikkien olevan erilaisia. Ensimmäisen käytävän suu oli koristeltu veistämällä kivestä kuin ruusupunos kasvamaan reunoja pitkin. Käytävän yllä oli vaatimaton kyltti, johon oli kaiverrettu sana “Rakkaus”.
      “Hyvä valinta,” Koira totesi seurailtuaan Jenniä hetken, “tiesin sinun valitsevan sen.”
      “En minä vielä ole mitään valinnut,” Jenni tiuskaisi, “kunhan katselin.”
      “Älä viitsi olla epäkohtelias.”
      “En minä olekaan. Minä haluan kotiin, en jaksa enää tyhmiä leikkejäsi.”
      Koira huokaisi syvään. Sitten se astui kohti Rakkaus-käytävää. “Mennään”, se kuiskasi hiljaa, kuin alistuneesti.
      Käytävä oli valoisampi kuin aikaisempi. Sen seinämät olivat märät. Mitä pidemmäksi Jenni ja Koira pääsivät, sitä vehreämmäksi ympäristö muuttui. Seinustalla kiipeili kauniita kasveja värikkäine kukkineen, maasta nousi paksuvartisia pensaita.
      Hetken kuluttua tämäkin käytävä laajeni valtavaksi tasanteeksi. Jenni odotti jännittyneenä näkevänsä jotain, mutta tila oli täysin tyhjä. Turhautuneena hän totesi Koiralle: “Jaa. Tyhjä huone. Jännittävää.”
      “Sinä olet sitten aina tuollainen.”
      “En minä mitään ole tehnyt. Sinä se minut tänne toit.”
      Koira silmäili taas Jenniä. Tyttö ei osannut lainkaan tulkita sen katsetta. Mutta nyt hän katsoi sen karvaisia kasvoja tarkemmin. Koiran silmät olivat tummat ja kovin syvät. Kun niitä katsoi, oli kuin olisi voinut vajota niihin, syöksyä uimaan tummiin vesiin. Ne kätkivät taakseen niin paljon viisautta, niin syvän ymmärryksen, että niiden voimakkuus sai mykistymään. Miten Jenni ei ollut huomannut näitä kauniita silmiä aikaisemmin?
      “Onko huone todellakin aivan tyhjä? Etkö näe mitään?” Koira kysyi mietiskelevällä äänellä.
      “En mitään muuta kuin sinut.”
      “Näetkö itsesi?”
      Jenni hiljeni hetkeksi. Niin, missä hän oli? Kun hän käänsi katseensa siihen, missä uskoi kätensä olevan, hän näki vain tyhjää. Kammottavaa, pimeää ja kylmää tyhjyyttä. “E-en…”
      “Niin minä vähän arvelinkin.”
      “Miksi olet koko ajan niin salaperäinen?”
      Tähän Koira ei vastannut. Se käveli kohti aavan tilan seiniä. “Tulehan”, se sanoi sitten.
      Jenni seurasi Koiraa. Hän tunnusteli näkymättömillä käsillään seinän rosoista pintaa. Seinä oli täynnä kaiverruksia. Kun Jenni kuljetti kättään eteenpäin, hän näki silmissään kotinsa. Äiti seisoi terassilla ja neuloi punaisesta villalangasta jotain mukavaa ja kaunista. Isä seisoi hänen takanaan ja poltti piippua. Toisessa kädessään hän piti lehteä ja luki sitä kiinnostuneena. Välillä hän hymyili hieman, otti piipun huuliltaan ja luki äidille ääneen jonkin kohdan. Äitikin hymyili. Voi, kuinka kaunis hänen hymynsä olikaan! Niin, hän hymyili ja neuloi hieman lisää.
      Kyynel vierähti Jennin poskelle. Hän ojensi kätensä, näkyvän ja kauniin kätensä, ja antoi kristallipisaran laskeutua pehmeälle iholleen. Se oli kaunein asia, minkä hän oli eläessään nähnyt. Tai ehkei kaikkein kaunein… Se ei peitonnut sitä kaunista hymyä, jonka hänen äitinsä oli niin helposti kasvoilleen nostanut. Miksi se oli nykyään niin vaikeaa?
      “On sinulla sentään jotain jäljellä kylmässä sydämessäsi”, Koira totesi ivallisesti, murskaavasti.

      He palasivat takaisin käytävää pitkin ensimmäiselle tasanteelle. Vielä kolme käytävää jäljellä.
      Jenni asteli toisen aukon kohdalle. Sen reunus oli sileä, pehmeä, mukava koskettaa. Sen yllä oli teksti “Unelma”. Tyttö loi kysyvän katseen Koiraan, joka tyytyi vain nyökkäämään.
      Jenni astui varovasti uuteen käytävään. Sitä olisi varmaan pitänyt paremminkin kutsua tunneliksi, niin ahdas ja matala se oli. Suurimman osan matkasta Jenni joutui konttaamaan, hänen housunsa kuluivat puhki ja polvet tihkuivat verta. Katosta tippui kylmää vettä, se kirpaisi osuessaan paljaalle iholle.
      Kun he pääsivät taa uudelle laakealle tasanteelle, Jenni istui tutkimaan polviensa ruhjeita. Koira tuhahti taas, niin halveksuvasti. Miksi siitä on tullut tuollainen? Jenni ei ymmärtänyt enää mitään. Oliko hänen rikkeensä, tekonsa, näin pahoja?
      “Mitä sinä polviasi tutkit?” Koira sanoi sitten.
      “Niihin sattuu.”
      “Tie onneen vaatii paljon ryömimistä ja haavoja. Ja sinä valitat jo nyt?”
      “Miksi sinä olet tuollainen?”
      Koira ei taaskaan vastannut. Sen sijaan se auttoi Jennin ylös ja tuki tätä vahvalla kehollaan. “Mitä sinä näet?”
      Jenni katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt muuta kuin pelkkää tyhjää ja pimeää. Hän ei edes vaivautunut vastaamaan, laski vain päänsä alas. Koira ymmärsi.
      “Eikö sinulla ole unelmia?”
      “Ei näköjään.”
      “Tiedätkö, mistä se johtuu?”
      “En.”
      “Se johtuu siitä, ettei sinulla ole tulevaisuutta. Ja sinä tiedät sen.”
      Jenni painoi kädet kasvoilleen. Hän todellakin tiesi sen. Pimeys oli täyttänyt hänen sydämensä. Hän oli menettänyt kyvyn rakastaa, kyvyn uskoa. Ei hänellä ollut enää tulevaisuutta.
      Sillä hetkellä Koira muuttui takaisin siksi rakkaaksi ystäväksi, jonkalainen se niin kauan oli Jennille ollut. Se laski Jennin alas istumaan, istui itsekin ja painautui vasten tytön laihaa ja heikkoa vartaloa. Jenni kiersi kätensä sen ympäri ja sulki silmänsä.
      “Älä sulje silmiäsi! Niin sinä aina teet”, Koira kuiskasi, “katso mieluummin!”
      Jenni avasi silmänsä ja katseli uudestaan ympärilleen. Aivan kuin tilaan olisi noussut sakea sumu. Se kietoi Jennin ja Koiran kylmään syleilyynsä. Se täytti kaiken, peitti alleen. Mutta siellä sumussa Jenni näki hahmon. Hän nousi seisomaan nähdäkseen paremmin
      “Älä kävele kauas,” Koira kuiskasi, “unelmiin on niin helppo eksyä”.
      Jenni ei kuunnellut. Hän kiihdytti vauhtiaan koko ajan niin että pian hän huomasi jo juoksevansa. Hahmo erottui koko ajan selvemmin. Niin kauan se oli ollut Jenniltä piilossa, että hän tunsi poltetta sisällään lähestyessä sitä. Hänen sisällään virtasi uutta verta. Aivan kuin osa Koiran silmien vedestä olisi aaltoillut hänenkin suonissaan. Mutta sen viisautta hänellä ei ollut. Hän kurotti kätensä koskettaakseen unelmaa. Juuri silloin Koira tarttui terävillä hampaillaan hänen käteensä. Se repi häntä pois tasanteelta, kohti matalaa tunnelia. Jenni taisteli vastaan, hän itki ja huusi. Koira oli vahva, se raahasi kevyen tytön läpi ahtaan tunnelin, aina aikaisemmalle tasanteelle takaisin. Vasta siellä Jenni lopetti rimpuilemisen ja vaipui voimattomana maahan.
      “Miksi et antanut minun koskea sitä?”
      “Se oli vain unelma.”
      “Mutta silti? Mitä vaaraa siitä olisi ollut, jos olisin saanut edes vilkaista sitä?”
      “Sinähän sait. Siksi sinä siellä kävitkin.”
      “Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”
      “Unelmat ovat vaarallisia. Jos ne ovat liian kaukana, niiden luokse ei tulisi vaeltaa. Voi olla, ettei enää osaakaan takaisin.”

      Jenni tutkaili seuraavaa käytävää. Sen suuaukon reunat olivat aivan rosoiset, muokkaamattomat. Käytävä näytti pimeältä ja synkältä. Ja niin näytti kylttikin sen yllä. “Pelko”, Jenni luki ääneen. Ennen kuin tyttö ehti sanoa enempää, Koira sanoi varmalla äänellä: “Mennään.”
      Käytävä oli laaja, selkeä. Pimeä. Sydän löi nopeasti Jennin rinnassa. Koira oli kuitenkin tyyni, ja se rauhoitti Jenniä. Käytävä aukeni tasanteeksi.
      “Uskallanko katsoa?” Jenni kysyi Koiralta epävarmana.
      “Minä olen tukenasi.”

      Tasanne oli tyhjä. Se oli niin suuri, ettei Jenni nähnyt seiniä. Ympäröivä pimeys sulki kaiken sisäänsä. Kuitenkin Jennistä tuntui, että hän olisi pystynyt näkemään. Näkemään tyhjyyden, turhuuden. Tila ahdisti, ja pian Jenni vajosikin maahan itkemään. Koira laskeutui hänen viereensä, ja sen lämmin keho auttoi Jenniä.
      “Mitä sinä näet?” Koira kysyi.
      “Pelkkää tyhjää… Ei seiniä, aavaa tilaa… Pimeää…”
      “Sitähän sinä pelkäät?”
      “Niin kai.”
      “Pelkäät, että sinä jäät yksin keskelle aavaa pimeyttä. Pimeyttä, jossa ei ole mitään elävää?”
      “Niin.”
“Miksi sitten teet sen tyhjyyden ympärillesi, miksi varjostat elämäsi? Miksi karkotat seinät pois? Ja sen jälkeen vajoat itkemään, kuinka sinua pelottaa?”
      “En minä tiedä.”
      “Sinun sisälläsi asuu hirviö. Sain sen aikanani taltutettua, mutta se on kasvanut uudestaan isoksi, vahvaksi, se on tuhonnut sinut. Siksi et osaa enää rakastaa, sinulla ei ole unelmia. Siksi sinä pelkäät koko ajan. Ne, mitkä näit edellisissä käytävissä, olivat pelkkää harhaa. Se, mitä näet tässä tilassa, on totta. Minä en pysty enää auttamaan sinua.”
      Jenni itki. Tässä pelkojen huoneessa hänen kyyneleensäkin olivat verta, ne maalasivat hänen kasvonsa punaiseksi kuin paholaisella. Ne polttivat ihoa ja repivät arvet paikoiltaan. “Auta minua, Koira”, Jenni aneli, hänen äänensä oli heikko.
      “Sinun pitää olla nyt vahva.”

      He palasivat takaisin ensimmäiseen tilaan. Vielä viimeinen käytävä. Ennen kuin Jenni ehti katsoa sitä, Koira sanoi: “Minä en voi tulla mukaasi. Viimeiseen käytävään sinun on mentävä yksin.”
      Jenni loi veren tahriman katseensa viimeiseen käytävään. Sen suu oli kova, mutta silti jollain tavalla helpottava. Se kutsui luokseen, mutta oli silti pelottava. Siitä Jenni ei olisi halunnut kulkea yksin, niin kuin tuskin kukaan muukaan maailmassa. Se oli portti, josta jokainen kulkisi. Sen yllä luki karuin kirjaimin “kuolema”.
      Sana jotenkin helpotti. Se loi uutta voimaa Jennin väsyneisiin jäseniin. Kun hän astui portista, hän ei katsonut taakseen. Ja vaikka hän olisi katsonut, se olisi ollut turhaa. Siellä ei olisi ollut ketään. Koko maailmassa ei ollut enää mitään.