>> Mustikkasuut.com - Vieraskirja   --   etusivu <<

Aurinko
yksi kappale pidemmästä tarinasta, 2007
Hahmoja: Päähenkilö Salla, Sallan sisko Satu, Sallan toinen sisko Sara

      “Oletko se sinä, Salla?”
      Huone oli pimeä. Sitä verhosivat aavemaisesti keinuvat kankaat. Ne olivat mustia. Mustia kuin tuska. Salla silmäili ympärilleen. Miksi tämä huone tuntui niin vieraalta? Miksi tuntui niin väärältä palata kotiin? Ja silti se tuoksu… Se leijaili ympäri huonetta. Siinä oli vivahde aurinkoista kesää, sen unelmia ja vapautta. Siinä oli ripaus lapsen uskoa ja luottamusta. Siinä oli kosketus huolenpitoa, rakkautta. Se oli tuoksu, joka kirposi äidin olemuksesta, luoden harhaan johtavia mielikuvia, kuin hyvittäen kaikkea. Se oli turhaa. Mikään ei saanut Sallaa irrottamaan otettaan itsestään, omista oikeuksistaan ja elämästään. Omista tavoitteistaan.
      Vuoteelta kuului tasainen hengitys. Äiti makasi aivan hiljaa, aivan yksin. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta hänen luomiensa yllä leijaili satumaailma, unelma menneestä. Sieltä leijaili huoneeseen perhosia ja kukkien terälehtiä. Se sai äidin hymyilemään itsekseen. Pieni kahahdus sai hänen ilmeensä kuitenkin heti vakavoitumaan.
      “Salla?”
      Sitten hän taas hymyili. Hymy oli niin epätodellista, niin poissa olevaa, että Sallan oli vaikeaa hengittää. Hänen kurkustaan nousi vain käheä ääni, kun hän avasi vihdoin suunsa. Kuitenkin sanat laskeutuivat ilmaan ja liukuivat äidin luo pehmeästi.
      “Tässä minä olen, äiti.”
      Äiti hengähti syvään. Salla ei tiennyt, oliko se onnen vai surun hengähdys. Hänen oli niin vaikea enää tulkita äitiä. Hän oli ollut niin kauan poissa.
      “Sinä palasit, sittenkin…” äiti kuiskasi. Kuin unessa hän nousi istumaan. Hänen päänsä valahti sisälle hänen yllään leijuneeseen satuun.
      “Salla? Tunnetko tämän tuoksun? Aivan kuin silloin, kun olit pieni… Se kaunis kesä. Voi, muistatko vielä sen, Salla?”
      “Muistan, äiti. Miten minä olisin voinut unohtaa.” Niin, miten Salla olisi voinut. Kuvat siitä kauniista kesästä vyöryivät kauniina soljuvana virtana hänen mieleensä. Kuvat isästä ja äidistä yhdessä, kuvat Sadusta, kuvat Sarasta. Ja se kaikki oli niin kullan ja kimalteiden ympäröimää.
      Sallan mieleen palasivat ne kaikki pienet yksityiskohdat, joita hän oli saanut kokea. Se kesä oli ollut niin kaunis. Nyt äitiä katsoessaan hän saattoi nähdä itsensä sadussa, unelmissa. Toivossa.
      Hän oli niin pieni, niin haavoittuvainen. Hän keinui kultaisessa keinussa ja Satu antoi hänelle vauhtia. Sara istui syrjässä, mutta hän ei ollut poissa. Ei vielä. Hänen silmänsä olivat vielä kirkkaat, hänen poskensa punoittivat hieman. Hän hymyili. Ja niin hymyili Sallakin, täysin aavistamatta, että jokainen yhteinen kesä voisi olla viimeinen.
      Isä seisoi kauempana äidin kanssa. He pitivät toisiaan kädestä. Niin heillä oli tapana, silloin kun heidän mieltään ei vielä kalvanut epäilys. Silloin kun maailma ei ollut vielä erottanut heitä, repinyt väkisin erilleen, särkenyt kaikkea. Silloin he saattoivat vain seistä ja pitää toisistaan kiinni.
      Kaikkein kipeimmin Sallan mieleen palasi Miki. Tämän tumma tukka, pisamaiset kasvot. Sointuva ääni ja eloisat silmät. Salla muisti heidän salaiset ratsastuksensa, kuinka tuuli oli kannatellut hiuksia ja kuinka vauhti oli saanut heidät tuntemaan itsensä vapaiksi, ikuisesti pois päästetyiksi. Sitä tunnetta hän ei enää saanut takaisin, hän oli menettänyt sen, kenties ikuisiksi ajoiksi, maailman iskettyä kylmät raudat hänen nilkkojensa ympärille.

      “Missä sinä olet ollut nämä vuodet?”
      Salla nosti katseensa muistoistaan. Äiti istui yhä vuoteellaan. Hänen silmänsä olivat suljetut, hänen ihonsa kalpea. Oliko hän enää olemassa?
      “Kotona, äiti”, Salla vastasi hiljaa.
      “Missä sinun kotisi on?”
      “Siellä, missä on elämää.”
      “Mikset ole käynyt katsomassa minua?” Tämän kysyttyään äiti avasi silmänsä. Ne katsoivat Sallaa harmaina, elottomina, kuolleina. Kiiltonsa iäksi menettäneinä. Niitä katsoessaan Salla tiesi tulleensa liian myöhään. Hän oli ollut liian kauan poissa.
      “Olenhan minä käynyt. Sinä olet aina ollut nukkumassa, enkä ole halunnut herättää sinua.”
      “Olisit vain herättänyt. En minä ole nukkunut. Olen ollut vain poissa… Jossain, jossa on vain painajaisia. Mikset sinä herättänyt minua painajaisistani?” äidin ilme koveni vähitellen, ja hän korotti ääntään jatkaessaan: “Miksi sinä pelastit ja herätit aina kaikki muut? Mikset sinä koskaan ollut täällä? Mikset sinä koskaan herättänyt minua, omaa äitiäsi?”
      Salla laski katseensa. “Mutta nyt minä olen tässä, äiti. Olen tullut herättämään sinut, olen tullut hyvittämään kaiken.”
      Äiti katsoi Sallaa hetken, ennen kuin murtui. Näytti, kuin hänen kuolleet silmänsä olisivat revenneet ja päästäneet ulos ne virrat, joita olivat niin kauan pidätelleet. “Salla”, äiti kuiskasi, “ei sillä ole enää mitään merkitystä… Sinä et voi enää herättää minua, et voi hyvittää tekojasi. Olit poissa liian kauan.”
      “Mutta äiti”, Salla huudahti, “älä sano minulle noin! Sinä olet ainoa, joka on aina hyväksynyt minut, joka on aina rakastanut minua, johon olen aina voinut luottaa! Älä petä minua nyt.”
      Äiti laskeutui takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Samassa huoneeseen leimahti valo. Se oli lähtöisin satumaailmasta, paratiisista, joka leijaili äidin suljettujen luomien yllä. Siellä lenteli perhosia ja kukkien terälehtiä. Jos tarkoin katseli, saattoi erottaa kauempana keinun, kultaisen ja kauniin keinun, mutta se oli tyhjä, koskematon. Siellä ei ollut enää ketään.
      “Äiti”, Salla kuiskasi, “äiti!” Hän laskeutui polvilleen vuoteen viereen.
      “Minä rakastan sinua”, hän lausui hiljaa kylmän äitinsä korvaan.
      Äiti liikautti huuliaan. “Minä odotan sinua”, hän kuiskasi sitten, “minä odotan sinua ikuisella rannalla, minä istun tuonelan veneessä laiturilla ja odotan sinua.”

      Satu istui pimeässä, ilman liikkeiden mukana keinuvien tummien kankaiden takana. Hän katsoi siskoaan. Hän saattoi nähdä tämän revityt jalat ja kädet, sekä niitä peittävät siteet. Siskon kasvoilla oli tuoreita viiltoja. Hänen kasvonsa olivat verestä punaiset, ne kiiltelivät kosteina. Äiti ei nähnyt sitä. Hän ei halunnut nähdä.
      Satu käänsi katseensa. Keittiön pöydän kulma näkyi huoneen oven takana. Hän oli kasannut siihen pienen korin täyteen hedelmiä. Korin vieressä oli pöydällä verta. Näkymättömissä oven takana pöydällä oli myös sidetarpeita, sen Satu tiesi. Hän ei ollut jaksanut enää siivota niitä pois. Hän oli tiennyt, että Salla palaisi.
      Satu ei ollut yhtä vahva kuin pikkusiskonsa. Yksinäinen aika oli haalistuttanut hänen elämäänsä, tuhoten vähitellen pienimmänkin toivon hivenen. Nyt kun hän näki äitinsä satumaailman, oman mielen luoman paratiisin, hän tiesi tämänkin olevan häntä vahvempi. Sadulla ei ollut enää satumaailmaa, ei unelmia. Ei mielikuvaa ajasta, jolloin kaikki oli hyvin.
      Kun Sallan kasvot olivat märät punaisesta verestä, Sadun kasvoja peittivät tummat kyyneleet. Niiden itkeminen oli raskasta, koska Satu ei enää oikeastaan tiennyt, minkä tähden itki. Hän ei tiennyt, ollako onnellinen Sallan tulosta, ollako onnellinen äidin heikentymisestä, ollako onnellinen omasta heikentymisestään. Hän ei tiennyt, ollako onnellinen siitä, että kaikki tuntui auttamatta lähestyvän loppuaan.
      Aiemmin Satu olisi ollut onnellinen, jos olisi tiennyt yksinäisyyden loppuvan pian, jos olisi tiennyt jonkun tulevan ja sanovan: “Mene, Satu, lepäämään. Olet tehnyt hyvää työtä. Olen ylpeä sinusta. Anna kun minä hoidan tämän loppuun, mene sinä nyt vain lepäämään.” Mutta nyt ajatus kaiken surun ja huolen häviämisestä oli ennemminkin pelottavaa.
      Unissaan hän oli aina nähnyt isänsä. Tämä ratsasti kotiin vakaalla Harmaalla, jonka jalat olivat niin vahvat, ettei minkään olisi uskonut voivan kaataa sitä. Unissa isä laskeutui satulasta ja halasi Satua. Aina silloin kaikki tuntui loppuneen, ikuisen piinan vihdoinkin päättyneen. Mutta joka heräämisellä toive ja unelma haurastuivat, kunnes eräänä yönä niitä ei enää ollut jäljellä.
      Satu seurasi hiljaa äidin voimien hiipumista. Hän ei kuullut tämän viimeisiä sanoja ja oli syvällä mielessään katkera siitä, että tämä osoitti ne Sallalle. Äiti jätti Sadun aivan tyhjäksi, vaille kiitosta ja hyvästiä. Tuntui, kuin ne vuodet, ne äidistä huolehtimiset, ne pienet hetket, jolloin tuntui, että toivoa olisi vielä ollut, olisi kaikki vain pyyhitty pois… Ne vaikuttivat nyt niin mitättömiltä. Kaikki se tuska ja suru, jota Satu oli kestänyt, joka oli musertanut häntä joka puolelta tuhoten ja kiroten, sen kaiken Satu oli kestänyt. Äidin tähden. Ja nyt se kaikki sysättiin syrjään. Sankari olikin Salla, se kaikkein rakkain ja tärkein. Karkurilapsi, joka palaa viime hetkellä kotiin.

      “Salla!” Satu hyppäsi ylös tuoliltaan. Salla käänsi katseensa, yllättyneenä.
      “Satu!”
      “Älä lausu minun nimeäni”, Satu sihisi vastaukseksi.
      Salla nousi ylös hämmentyneenä. Hän tarkasteli siskonsa katkeria kasvoja.
      “Missä sinä olet ollut nämä vuodet? MISSÄ? Missä sinä olit, kun äidillä oli vaikeata? Missä sinä olit kun minulla oli vaikeata? Missä sinä olit, kun me sinua eniten tarvitsimme?” Sadun mielessä sumeni. Mikä minulla on?
      “Minä…”
      “Älä sano mitään! Älä sano mitään kun et mistään mitään ymmärrä! Jos et pysty huolehtimaan edes omasta perheestäsi, miten kuvittelit voivasi huolehtia muistakaan? Jos et pysty pitämään lupauksia edes omalle perheellesi, miten pystyisit pitämään ne muille?”
      “Satu, älä…”
      Satu tuijotti Sallaa. Hänen tajunnassaan pimeni koko ajan lisää. Hän tiesi, että kauan odotettu aika olisi pian tullut. Aika, kun kaikki olisi ohi. Mutta nyt se ei tuntunut enää hyvältä. Nyt hän ei olisi enää halunnut. Hän pelkäsi. Satu pelkäsi kuolemaa. Hän pelkäsi sitä enemmän kuin yksinäisyyttä, tunnetta kuin kukaan ei välittäisi tai tukisi, tunnetta, että olisi yksin tässä maailmassa.
      “Ymmärrätkö sinä, mitä olet tehnyt? Näetkö aukon minussa? Näetkö siitä vuotavan veren?” Satu painoi sormellaan sydämensä kohtaa, “se tulee täältä! Suoraan täältä! Ja sinä olet se, joka sinne on veitsen upottanut.”
      Salla tuijotti siskoaan mitään näkemättömin silmin. Hän oli aina yrittänyt peittää kaiken. Hän oli yrittänyt pyyhkiä pois sen, minkä oli jättänyt menneisyyteensä. Mutta silti kaikki se oli elänyt. Nyt Salla ymmärsi, mitä oli tehnyt. Hän oli pettänyt kaikki. Hän oli pilannut ja tuhonnut kaiken, minkä jätti jälkeensä lähtiessään. Mutta silti hän tunsi myös äidin ja siskon pettäneen hänet itsensä. Hän yritti taistella tunteidensa kanssa, mutta ei päässyt niistä eroon.
      Salla toivoi saavansa tuen isosiskoltaan. Hän oli aina luottanut tähän, tiennyt että tämä ratkaisisi kaiken. Mutta lähtiessään Salla oli heittänyt kaiken pois. Aivan kaiken. Myös rakkaan siskonsa.
      “Satu, ole kiltti… Älä huuda minulle”, Salla aneli hiljaa.
      “Miksi olet tullut takaisin?” Satu kysyi, nyt rauhallisemmin.
      “Ajattelin, että jos palaisin, kaikki olisi taas hyvin. Kuvittelin, että olisimme voineet palata menneeseen. Kuvittelin, että olisimme voineet olla taas onnellisia, olla perhe. Mutta en ymmärtänyt, mitä seurauksia tekemisilläni on ollut. En ole ymmärtänyt mitään. Mutta nyt ymmärrän.” Salla hiljeni hetkeksi ja sitten hän kuiskasi, tuskin kuuluvasti: “Anna minulle anteeksi, rakas sisko.”

      Salla seurasi, kuinka sisko istuutui sängyllä äidin viereen. Satu sulki silmänsä ja kun hän vihdoinkin avasi ne uudestaan, olivat ne harmaat ja elottomat. Ne tuijottivat Sallaa syvistä kuopistaan, jotka laskivat tummat varjot siskon kalpeille kasvoille.
      Salla istui siskonsa viereen.
      “Minäkin halusin ne ajat takaisin”, Satu kuiskasi, “unelmoin niistä joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Toivoin, että kaikki muuttuisi. Mutta mikään ei muuttunut. Mitään ei koskaan tapahtunut. Etkä sinä koskaan palannut. Sinä vain kävit täällä, sinä vain tulit ja toivoit minun hoitavan sinua. Ja sitten sinä taas lähdit.” Satu huokaisi syvään. “Et voi kuvitellakaan, kuinka väsynyt olen.”
      “Anteeksi, sisko, anteeksi”, Salla kuiskasi, taas.
      “Mitä kasvoillesi on tapahtunut?”
      “Ei mitään, millä olisi merkitystä.”
      “Haavasi pitää sitoa… Pöydällä on sidetarpeita ja puhdistusainetta. Käy hakemassa ne.” Kori on sinulle. Olet nykyään aina niin laiha, olet laiha kuin olisit enää varjo vain.

      Kun Salla palasi siteiden kanssa, Satu makasi vuoteella äidin vieressä. Hänen silmänsä olivat suljetut. Ne olivat niin rauhalliset, niin onnelliset. Salla kumartui alas. Hän silitti Sadun haaleita hiuksia, siveli tämän kylmiä poskia.

      Talo oli taas hiljainen ja pimeä. Siellä ei ollut enää muuta kuin kaksi elotonta hahmoa ja pieni korillinen hedelmiä.